Osa-aikaisesti masentunut

Yksi sisustusblogini luetuimmista postauksista on käsitellyt ihan jotain muuta kuin sisustusta, aika hassua, eikö? Kirjoitin puolisen vuotta sitten omasta paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä masennuksesta aika henkilökohtaisen avautumisen, ja ajattelin jatkaa hieman omilla kuulumisillani.


Kuten olen tainnut viitata aika ajoin postauksissani, olin viime vuoden loppupuoliskolla sairauslomalla, ja tammikuussa palasin jälleen töihin. En kuitenkaan suoraan kokoaikaisesti, vaan teen kolme päivää viikossa töitä, ja kahdelta päivältä saan Kelan myöntämää osasairauspäivärahaa. Naureskelin tuossa aiemmin, että tehokkaasti on nyt kalenteroitu sairastelukin päiväkohtaisesti, torstaisin ja perjantaisin olen masentunut ;) Mutta vakavasti puhuen, tämä tahti on ollut juuri sopiva, en kyllä olisi jaksanut vielä palata kokoaikaisesti töihin.

Syy viime vuoden sairaslomaan oli lähtökohtaisesti ihan käsittämättömän pohjaton väsymys yhdistettynä pitkään kestäneisiin uniongelmiin, ja kuten ehkä voi kuvitella, sen myötä stressinsietokyky ja kärsivällisyys olivat aivan pohjalukemissa. Lisäksi olen hyvin pitkälti suorittajatyyppiä, joka arvottaa itsensä suorittamisen kautta. Pelkkä paikallaan oleminen, tekemättä mitään, tuntui epäonnistumiselta. Jo viime vuoden alussa väsymys oli paha, mutta silti paahdoin menemään -- oli normaali työarki, josta kannoin paljon hommia ja ajatuksia myös kotiin. Oli alle kolmevuotias lapsi, joka lähestyi selkeästi uhmaikää; no te tiedätte mitä se on... Työn ohessa suoritin kaksi vuotta kestävää erikoisammattitutkintoa, jonka vihdoin sain valmiiksi juuri ennen kesälomaa. Lisäksi pakkomielteinen siivoaminen kotona, jatkuva huoli tietyistä läheisistä ihmisistä ja heidän terveydestään/jaksamisestaan ja muutenkin oman elämäntilanteen kanssa stressaaminen veti aika koville. Kesälomalla olin lähestulkoon koko ajan tyttären kanssa, koska puoliso joutuikin olemaan töissä kesän ajan. Sitten vielä tuli hautajaisia ja muita kriisejä, joista ehkä pöyristyttävin oli eräiden henkilöiden keskinäinen riitatilanne, johon itse jouduin haluamattani mukaan ja jossa koin todella epäoikeudenmukaista kohtelua. Onneksi on soitonestot ja sosiaalisen median blokkaukset olemassa, enkä enää aio stressata asialla. Olkoonkin niin, että räikeä epäoikeudenmukaisuus nostattaa verenpainetta meikäläisessä aina -kenessäpä ei. No, lähtökohtaisesti siis tilanne oli aika kärjistynyt, ja päälle ne uniongelmat ja kestämätön väsymys sekä lähes kymmenen vuoden taakka paniikki- ja ahdistushäiriön kanssa elämisestä. Masentaahan se ketä tahansa, varsinkin kun on taipumusta ottaa kaikki maailman huolet vielä omille harteille.


Tällä hetkellä voin jo ihan ok. Aloitin syksyllä myös kilpirauhasen vajaatoimintaan lääkityksen, mikä on auttanut hieman muiden lääkkeiden ohella. Väsymys on edelleen olemassa, mutta on aika hienoa jaksaa kolme päivää töissä peräkkäin, pelkästään siitä ajatuksesta saa energiaa :) Olen kuitenkin opetellut myös olemaan paikalla, lepäämään ja lataamaan akkuja, ilman suorittamista, ja jopa niin, ettei siitä jää se epäonnistujan fiilis. Tosin joskus se paikallaan oleminen menee siihen, että "hei nyt mä alan kirjoittamaan postausta!" :D :D Olen opetellut myös sanomaan ei moniin pyyntöihin, joihin kyllä-vastaus tuli aiemmin ihan automaattisesti selkäytimestä. Aika hyvin, eikö niin ;) Ennen hyppäsin jokaisen toiveen mukaan aina kun minua tarvittiin, mutta nyt tiedän, että on ihan ok ja oikein laittaa myös omat toiveet ja tarpeet etusijalle. Itse asiassa se on ihan suotavaakin tehdä niin, varsinkin pienen lapsen äitinä. Välillä pitää vaan minimoida kaikki ylimääräinen elämässä ja keskittyä oleelliseen.

Ei nyt ihan kuitenkaan ole Strömsö-olo, joten osa-aikaisuus on juuri passeli. Ajoin toissaviikolla vielä kolarinkin, osittain kai liukkaan kelin takia, mutta aloin kyllä sen jälkeen miettimään, että olenko aamulla liian väsynyt ajamaan :( Tuo säikäytti sen verran, että olen siitä lähtien herännyt rauhassa aamuisin. Odottelen, että ollako-vaiko-eikö-olla-hereillä tunne menee ohi. Se on kummallinen ja todella outo olo, sitä ei voi oikein verrata "normaaliin" väsymykseen -- ennemminkin epätodelliseen, puolitajuttomaan fiilikseen, joka tulee hetkeä ennen nukahtamista. Mieliala kuitenkin alkaa nousemaan pykälä pykälältä, mikä on ihanaa, vaikka joskus vielä on sellainen "tunnoton" olo, eli että mikään ei oikein tunnu miltään.  Mutta paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö on pysynyt melkein kokonaan poissa, mistä olen äärimmäisen kiitollinen :)



Tällaisia kuulumisia tällä kertaa! Tästä taisi tulla aika pintaraapaisu ja mainitsin sanan "väsynyt" sata kertaa heh :D Joo, ja onneksi (huono) huumorintajuni on kulkenut mukana koko ajan, siitä ei taida päästä eroon millään ;) Pahoittelen, on liene synnynnäinen vika ;) Lopuksi vielä ISO HALI ja KIITOS kaikille blogin lukijoille, tämä kirjoittelu on ollut varsinaista terapiaa ja olen niin otettu, että näin moni jopa lukee ja kommentoi postauksiani. <3

Ja nyt siis seuraavat kaksi päivää olen taas masiksessa ;)


12 kommenttia

  1. Hei! Ihan pakko nyt kommentoida tähän kun aihe liippaa (ehkä?) läheltä. Toivottavasti et pahastu kun kysyn suoraan, pakko ei ole tietenkään vastata. :) Miten tunnistit itsesi "sairaaksi"? Mitä oireita sinulla siis oli? Olen lukenut että esim bournoutissa ihminen ei itse edes tiedosta olevansa mitenkään sairastunut. Itselläni on kroppa alkanut oireilemaan stressistä, kuvioihin tuli viime vuosen alkupuolella sydämen hyvänlaatuiset lisälyönnit, jotka helpottavat kun ei ole ns meno päällä. Ja viime syksynä löysin itseni hammaslääkäristä, jossa totesi minun bruksaavan eli puren yöllä hampaita yhteen. Molemmat johtuvat stressistä. :( Tiedostan siis että hidastaa pitäisi, mutta mistä tietää kun liika on liikaa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tietenkään pahastu! Hyvä kun kysyit :) Täytyy toki sanoa, että tuo on todella vaikea kysymys, koska jokaisen raja on niin yksilöllinen. Siihen vaikuttaa todella moni asia, koko elämäntilanteesta ja ympäristön stressitekijöihin sekä omasta terveydentilasta aina psyykkisiin selviytymiskeinoihin. Myös se, että miten kauan stressi kestää, ja millä tavoin siitä on mahdollista palautua aika ajoin.

      Minulla on periaatteessa aika pitkältä ajalta kokemuksia näistä asioista, joten alan jo oppia tunnistamaan milloin ollaan lähellä pohjakosketusta. Minä olen samanlainen kuin sinä tuon stressin suhteen, eli alan oireilemaan myös fyysisesti. Rytmihäiriöt ja hampaiden purenta/narsuttelu on hyvinkin tuttua! Kyllähän nekin ovat jo pieniä merkkejä, jolloin voisi olla paikallaan pyhittää vaikka koko viikonloppu rauhoittumiseen ja jonkin kivan tekemiseen. Ei kannata odotella, että tulee se "liika on liikaa" vastaan.

      Eipä tämä nyt ollut oikein mikään vastaus, mutta itse ainakin se pitkään kestänyt epänormaali väsymys 24/7 oli se pääasiallisin oire, keskittymiskyvyn puute, aloitekyvyttömys, hetkessä "pimahtaminen" c-) jne, sitten päälle rytmihäiriöt, hiustenlähtö, painonnousu, unettomuus ja sellaiset.

      Tsemppiä sinulle, ja mieluummin hidastaa ajoissa kuin liian myöhään! :-f :-f

      Poista
  2. Hirmuisesti tsemppiä Katja! Kilpparin ja uniongelmien kanssa painiessa tietää mitä on v ä s y m y s. Ja se sumu, kun pää ei kerta kaikkiaan herää. Otetaanpa aikaa ja käydään oikeasti kaffella jossain kohtaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No todellakin käydään kaffella, meillä onkin paljon yhteistä monella alueella! :) :X Kiitos! Harva ymmärtää, mitä se väsymys on, kun sitä ei voi edes verrata sellaiseen normaaliin väsymystilaan. Se on niin eri juttu, just sitä että pää ei herää -- hyvin sanottu!

      Poista
  3. Rohkea kirjoitus! Hienoa, että olet saanut toipua ja jaksaminen on jo parempi. Liian usein tuollaiseen taidetaan herätä vasta sitten kun ollaan jo todella pitkällä suossa.

    Itse olen ollut kova stressaamaan ja kärsinyt yrityksen aloittamisen aikoihin unettomuudesta, painon noususta ja rytmihäiriöistä. Siinä vaiheessa oli vain pakko hiljentää tahtia ja ihan tietoisesti opetella stressin hallintaa. Nykyään osaan jo ottaa rauhallisemmin ja "antaa virran viedä" vaikka välillä hirvittääkin.

    Paljon voimia ja tsemppiä sinulle Katja!

    //Kaisa J - Koti-ikävä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa kommentista ja tsempeistä! :X Näinhän se on, moni herää tällaiseen ihan liian myöhään, koska ei vai tiedä että mikä on sitä normaalia ja mikä on menny jo ihan yli... Vaikea laji tämä stressaaminen :)
      Voimia sinullekin Kaisa, ihanaa että olet oppinut ottamaan rauhallisemmin! :-*

      Poista
  4. Aikamoinen lisätaakka noista yksityiselämän tarpeettomista sotkuissa, huh-huh. Voin vaan kuvitella. Itsellä ei saa olla mitään ekstra-kuormittavaa, niin kaikki pysyy hallinnassa. Voi kun sen voiskin vaan päättää, että ei murehdi kun ei ole aihetta. On se kumma värkki tää ihmisen pääkoppa. Itse oon monesti miettinyt, miten paljon sitä vois vaikuttaa moniin asioihin, kun olis tarpeeksi tietämystä oikeista hivenaineista sun muista. Tooosi rohkea kirjoitus, respect<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Mari! :-f Sanopa muuta, ihme värkki tämä pääkoppa kaikkinensa! :D Varmasti olisi vaikutusta, jos osaisi edes hivenaineet ja muut saamaan tasapainoon, mutta varmaan se yleinen kuormittavuus elämän eri alueilla taas vaikuttaa yhtä paljon - kumpaankin kai jos saisi jonkun tasapainon niin sitten saattaisi olla aika hyvä setti!

      Poista
  5. Sinulla on ollut kyllä taakkaa kannettavanasi. Kaikkea ei sentään ihmisen tarvitsekaan jaksaa kantaa. Osittain vastaavassa suossa kahlanneena sitä oppi ainakin omat jaksamisen rajat aika hyvin. Eräs lääkäri ohjeisti välittämään työstä vähemmän. Hahaha. Itsekin nimittäin tuli kannettua aivan liikaa muiden ongelmia ja murheita. Nykyään osaan jo sanoa ei. :D Isot tsempit jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika tsemppiviestistä! Hienoa, että osaat jo sanoa ei, se on yllättävän vaikeaa tällaisille meidänlaisille ihmisille! :D Aina sitä kuitenkin oivaltaa ikävistäkin kokemuksista jotain hyvää, ja vähän niinkuin yhdessä lempimotossani sanotaan; "kun kaadut, niin poimi maasta jotakin" ;)

      Poista

Kiitos kommentista! :)